Olen aina tehnyt töitä. Töitä, töitä, töitä. Työurani alkoi pikkutyttönä lähikaupan mainosten jakajana. Muistan vieläkin sen vasta painetun musteen lemun, joka tarttui sormiin ja vaatteisiin. Siitä se lähti. Sen jälkeen olen tehnyt vaikka ja mitä. Siivonnut, ollut palovahtina, myyjänä, ajanut trukkia, lastannut rekkaa jne, jne.
Nyt olen höllännyt tahtia. Vanhemmuuten sitä alkaa väistämättä miettiä, mikä se on elämässä tärkeää. Onko se ura, terveys, lapset, koira, kissa, kumppani, kukkapenkki vai mikä??? Minä huomasin, että työ se ei ainakaan ole. Vaikka painaisi tukkaputkella aamu viidestä ilta kymmeneen, niin ei siitä kyllä rikastu meikäläinen. Ja vaikka rikastuisikin, niin kroppa ei tykkää, lapsetkaan ei tykkää. Lopulta siinä käy niin, että ukkokaan ei kohta muista minkä näköinen vaimo hänellä olikaan. Joillekkin on käynyt niinkin, että se ukko ei ole muistanut, että hänellä on eukkoa lainkaan, ja hommannut uuden. Ja jotta näin ei kävisi minulle, oli pakko ottaa ja vähentää töitä.
Nyt ollessani osa-aika työssä, voin suositella sitä kaikille, joilla on jo pipo tiukalla nykyisen työtahdin kanssa. Nyt minulla on aikaa itselleni, lapsille, ja miehellekkin aina joskus. Koira on myös päässyt osalliseksi ihanasta seurastani. Ja koiran seura hyödyttää minuakin ehkäpä parhaiten, koska hänen kanssaan minä lenkkeilen joka päivä. Ainoastaan läskini eivät tykkää tästä ystävyys suhteesta.
Summa summaarum, vaimitenseoli: saan hyvää oloa osa-aikatyöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti